Viimeisen kymmenen vuoden aikana kääntäjä Arja Pikkupeura on perehtynyt tarkasti Ljudmila Ulitskajan tuotantoon. Venäläiskirjailijan suomennetuista teoksista Pikkupeura on kääntänyt kahdeksan, yhtä vaille jokaisen. Viimeisin käännös, kertomuskokoelma Sielun ruumis, ilmestyi alkuvuodesta.
Kokenut kääntäjä tietää, että laadukkaan suomennoksen laatimiseen vaaditaan muutakin kuin sanaston tuntemusta. Sanojen sijaan tärkeää on seurata ajatuksia, sillä olennainen piilee usein rivien välissä.
”Sanojen kääntäminen johtaa hyvin harvoin onnistuneeseen tulokseen. Jos joskus kaunokirjallisuutta suomentaessaan huomaa, että on puoli virkettä kääntänyt suoraan sanoja, sen joutuu kyllä tekemään heti uusiksi”, Pikkupeura toteaa.
Hän näkee itsensä kolmantena pyöränä kirjailijan ja lukijan välillä. Käännöksen pitäisi toimia huomaamattomasti, jotta lukija saisi kontaktin itse kirjailijaan. Tällöin keskeistä on tunnistaa kirjailijan tyylin ydin sekä ymmärtää, mitä hän on halunnut sanoa, myös rivien välissä.
”Esimerkiksi Ulitskajalle ’vyörytys’ on tyypillistä. Hän pystyy esittämään kokonaisen ihmiskohtalon syntymästä kuolemaan yhdessä virkkeessä. Näitä pitkiä virkkeitä en mielelläni pilko.”
”Kirjallisuuden suomentaminen on miellyttävällä tavalla haastavaa työtä, jossa sekä kielen että ajattelun ihmeellisyyteen saa paneutua perusteellisesti. Siksi en halua tehdä työtä kiirellä, vaan hioa tekstiä rauhassa. Tuntuu hyvältä tavoittaa ja välittää kirjailijan intentio niin hyvin kuin kykenee, vaikka täydellisyyttä ei ole”, Pikkupeura kertoo.
Viimeinen sana on kääntäjällä
Kääntäjän oma tyyli saattaa muuttua vuosien saatossa.
”Urani alkuvaiheessa olin varmasti sanauskollisempi ja myös varovainen esimerkiksi rakenteiden muuttamisessa. Rohkeus on tullut ajan myötä.”
Joskus tietyn kirjailijan tuotantoa eri kielille kääntävät henkilöt ovat toisiinsa yhteyksissä ja miettivät ratkaisuja pohdintaa herättäviin kysymyksiin. Pikkupeura ei näin tee, mutta esimerkiksi Ulitskajaa suomentaessaan hän on raakakäännöksen tekemisen jälkeen kirjailijaan itseensä yhteydessä.
”Kysymysten määrä riippuu teoksesta, mutta niitä voi olla esimerkiksi 10 tai 20. Ulitskaja on hyvin nopea vastaaja, mutta etenkin vanhempien teosten kohdalla hän saattaa myös vastata, ettei muista ajatuksensa kulkua riittävän hyvin.”
Se, kuinka paljon kustantaja puuttuu käännökseen, vaihtelee toimijan ja käännöksen mukaan. Joskus muutoksia ei edes ehdoteta, joskus kielen hallitseva kustannustoimittaja saattaa käydä tekstin läpi tiheällä kammalla. Joka tapauksessa vastuu ja viimeinen sana jäävät suomentajalle.
Käännöstöitä jo kolme vuosikymmentä
Kaunokirjallisuuden kääntäjäksi ei ole yhtä reittiä. Pikkupeuralla ei ole kääntäjän koulutusta, vaan hän on aikanaan opiskellut Jyväskylän yliopistossa venäjän kieltä ja kirjallisuutta sekä yleistä kirjallisuustiedettä. 1980-luvun lopulla yliopistolla työskennellessään hän tutustui tutkija Arja Rosenholmiin.
”Rosenholm halusi julkaista venäläisten naiskirjailijoiden tuotantoa antologioina. Meitä oli useampi henkilö mukana kääntämässä tekstejä, ja siten pääsin kääntämisen maailmaan hieman sisälle.”
Antologioita ilmestyi kolme, joista viimeisen julkaisun jälkeen Pikkupeuraa pyydettiin Tammelle suomentamaan Viktor Pelevinin tuotantoa. Kymmenisen vuotta myöhemmin Pikkupeura siirtyi Siltalalle kääntämään Ulitskajaa. Venäläisen kaunokirjallisuuden ohella hän on kääntänyt myös englannista Avril MacDonaldin Jukka Hukka -lastenkirjoja.
Kirjallisuutta suomentaessa sekä kielen että ajattelun ihmeellisyyteen saa paneutua perusteellisesti.
Pikkupeura kertoo, ettei itse varsinaisesti harrasta kirjallisuutta. Hän kääntää, kun töitä tarjotaan, mutta ei aktiivisesti esimerkiksi suosittele kustantamoille uusia kirjailijoita tai teoksia.
”En ole myyjä, enkä kulttuurilähettiläs, joka toimisi venäläisten kirjailijoiden agenttina.”
Venäläistä kirjallisuutta suomennetaan vain vähän
Venäläiset klassikot tunnetaan Suomessa laajalti ainakin nimeltä, mutta nykykirjallisuuden tasosta ja volyymistä on vaikea saada käsitystä käännösteosten pohjalta. Pikkupeuran arvion mukaan noin 60 prosenttia suomeksi käännetystä kaunokirjallisuudesta on englanninkielisten kirjailijoiden teoksia, kun taas vain noin kaksi prosenttia käännöksistä tehdään venäjänkielisistä alkuteoksista.
”Venäläistä kaunokirjallisuutta suomentaa kymmenkunta henkilöä. Heistä kukaan ei pelkästään sillä pysty elättämään itseään”, Pikkupeura arvioi.
Läheinen maantieteellinen sijainti ei vaikuta siihen, minkä verran ja mitä kirjallisuutta venäjästä suomennetaan. Suomessa markkinat ovat pienet, ja kustantajat seuraavat sitä, ketkä kirjailijat muualla Länsi-Euroopassa myyvät.
”Meidän markkinoille mahtuu kerrallaan vain muutamia niin sanotusti harvemmin suomennettavien kielten kirjailijoita. Heidän kohdallaan seurataan, kiinnostuuko yleisö. Jos myyntiä ei ole riittävästi, vaihdetaan toiseen. Kyse ei ole pienistä kielistä, vaan vähän suomennetuista.”
Esimerkiksi Ulitskajan kirjat saivat Suomessa tuulta alleen vasta kolmannella yrityksellä, 1990-luvun puolivälin ja 2000-luvun alun tunnustelujen jälkeen. 2010-luvun taitteessa nimi alettiin tuntea Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ja niin kysyntää arveltiin olevan Suomessakin. Ensimmäinen Pikkupeuran Ulitskaja-suomennoksista, Naisten valheet, ilmestyi vuonna 2011. ”Toki myös markkinointiponnistuksilla on merkitystä kirjailijan menestykseen”, Pikkupeura muistuttaa.
Tekijänoikeudet ovat kääntäjälle tärkeitä
Kääntäjän tekijänoikeuksien kunnioittamisen suhteen Pikkupeura joutuu olemaan tarkkana.
”Jokainen suomennoksen sana on minun valitsemani, teksti on minun rakentamani, vaikka teoksen merkityssisältö on toisen laatima. On hyvin epäasiallista, että läheskään kaikissa kirja-arvioissa, verkkokauppojen teostiedoissa tai äänikirjatallenteissa ei mainita suomentajan nimeä. Aivan kuin häntä ei olisikaan.”
”Suomentajat ponnistelevat näiden epäkohtien poistamiseksi ja pyrkivät puuttumaan niihin mahdollisimman usein.”
Vuonna 2019 Pikkupeura sai tunnustusta työstään, kun Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto myönsi hänelle Mikael Agricola -palkinnon Ulitskajan Meidän tsaarimme väkeä -teoksen suomentamisesta. Palkintoraati kuvaili suomennosta muun muassa näin:
”Arja Pikkupeuran kieltä lukee kuin musiikkia kuunnellen. Lauseet ja kappaleet seuraavat toisiaan nautinnollisen rytmikkäästi, niiden vietäväksi voi huoletta heittäytyä. Meidän tsaarimme väkeä on käännöstaidetta parhaimmillaan.”
Vaikka Kopioston keräämistä tekijänoikeuskorvauksista jaettava palkinto on teoskohtainen, Pikkupeura pitää sitä yleistunnustuksena kaunokirjallisuuden suomentamiselle.
”Kääntäminen ei ole yhteismitallista, kuten ei kirjallisuus yleensäkään. Jos kymmenen kääntäjän välillä järjestettäisiin kilpailu yhden teoksen kääntämisestä, niin sitten tuloksia voitaisiin ehkä vertailla.”
Joka tapauksessa Pikkupeura näkee saamansa palkinnon kaltaiset tunnustukset tärkeinä.
”Palkinto kannustaa laadukkaaseen työskentelyyn ja on taloudellisesti merkittävä huomionosoitus etenkin kaltaisilleni vähän suomennettavien kielten kääntäjille, joille ei joka vuodelle löydy yhtään suomennettavaa teosta.”
Teksti: Leo Taanila
Kuva: Heimo Siivonen
