Toimittaja ja kirjailija Anu Silfverberg on yksi pitkiin juttuihin keskittyvän Long Playn perustajajäsenistä. Journalismin pariin hän päätyi rakkaudesta kirjoittamiseen, ja kuvaileekin itseään tekstikeskeiseksi toimittajaksi.
”Se näkyy siitäkin, että olen tehnyt urani tarinallisen feature-journalismin puolella. En olisi kauhean hyvä uutistoimittaja”, Silfverberg tuumii.
Yli kaksikymmentä vuotta sitten intohimoinen kirjoittaja valmistui filosofian maisteriksi englantilaisen filologian pääaineesta. Käännöshommat eivät oikein sujuneet, ja Silfverberg haaveili urasta kirjallisuuden tai journalismin parissa. Haaveet eivät olisi kuitenkaan johtaneet toimittajan ammattiin ilman rohkean ystävän apua. Nykyään kirjailijana, dokumentaristina ja toimittajana tunnettu Elina Hirvonen pisti ystäväänsä vauhtia. Kun Silfverberg kertoi toiveistaan päästä journalismin pariin, Hirvonen ehdotti juttujen ideoimista ja tekemistä yhdessä sekä niiden lähettämistä lehtiin.
”Elina eli Tipi, joksi häntä kutsun, sanoi, että jos jutut eivät mene läpi, sitten se häpeäkin on jaettua, eikä siksi ole niin kauheaa. Niin me sitten tehtiin, ideoitiin juttuja ja Tipi lähetti niitä ja soitteli toimituksiin. En olisi ikinä pystynyt soittamaan mihinkään Helsingin Sanomiin. Hän soitteli ja itse kierin kauhusta lattialla siinä vieressä”, Silfverberg kertoo.
Hirvonen ja Silfverberg saivat kuin saivatkin lehdissä läpi ideoitaan ja kirjoittivat lopulta ensimmäisiä juttujaan pitkään kahdestaan. Silfverberg kuvailee tätä alkuvaihetta tärkeäksi ajaksi urallaan – hän ymmärsi, ettei tarvitse pärjätä tai opetella kaikkea yksin. Ajatus yhdessä tekemisen merkityksestä on kantanut myös myöhemmin uran varrella.
”Kirjoittamista ajatellaan usein yksilölajina, mitä se ikään kuin onkin. Mutta kaikki tekemäni jutut, juttuhankkeet, kirjat ja tekstit, joilla on merkitystä, on tehty muiden ihmisten avulla tai heidän kanssaan. Joko ammattimaisten lukijoiden eli kustannustoimittajan tai editorin kanssa tai sitten yhdessä kollegan kanssa kirjoittaen”, Silfverberg kuvailee.
Yhteisöllisyyttä hän toivoisi lisää myös nykypäivän journalismiin, jossa monet työskentelevät freelancereina ja haasteena on yksinäisyys. Silloin on vaikea löytää työhön mielekkyyttä ja nähdä työn yhteiskunnallinen arvo.
On aiheita, juttuhankkeita ja sellaisia aihepiirejä tai tekstilajeja, jotka eivät ilman tukirahoitusta näkisi päivänvaloa.
Kun Silfverberg on käynyt puhumassa journalismista nuorille, hän on huomannut heidän suhtautuvan epäilevästi alalle hakeutumiseen. Välillä kuulee, että journalismia voi kyllä opiskella, mutta samalla sitä kautta voi tehdä viestintää, jolla sitten voi tienata. Journalismin parissa työskentelevien määrä laskee samalla, kun viestinnän ja PR-työn tekijät lisääntyvät.
”Mielestäni pitää voida sanoa nuorille, jotka nyt opiskelevat journalismia tai aloittavat alalla, että tällä työllä on väliä”, Silfverberg korostaa.
Näistä ajatuksista syntyi myös idea toimittajien mentorointiohjelmasta yhdessä toimittaja ja Tampereen yliopiston journalistiikan työelämäprofessori Reetta Rädyn kanssa. Silfverberg ja Räty ovat opetelleet ammatin kisällimäisesti, toimituksissa kokeneiden kollegoiden avustuksella, kun taas nykyään suuri osa toimittajista jää toimitusten ulkopuolelle. Alalla moni toimii esimerkiksi freelancerina, pätkätyössä tai yrittäjinä. Uusi mentorointiohjelma onkin suunnattu uransa alkuvaiheessa oleville toimittajille. Silfverberg ja Räty saivat kurssin toteuttamiseen tukea Koneen Säätiöltä, ja kurssi järjestetään syksyllä 2021.
”Ajattelimme, että on löydettävä tapoja, joilla toimituksellista yhteisöllisyyttä voidaan rakentaa toimitusten ulkopuolella nyt, kun niin monet toimittajat ovat pakkoyrittäjinä”, Silfverberg kertoo.
Journalismin ansaintamalli on ollut pitkään murroksessa, kun sisältö on siirtynyt yhä enemmän verkkoon ja mainostulot ovat vähentyneet. Vaikka Koneen Säätiön kaltainen säätiörahoitus ja erilaiset apurahat eivät voi ratkaista koko tilannetta, Silfverberg näkee niillä olevan yhä merkittävämpi rooli journalismin yhteiskunnallisen tehtävän tukemisessa.
Rahallinen tuki mahdollistaa monien sellaisten juttujen tekemisen, jotka vaativat paljon selvittelyä ja ajattelutyötä. Silfverberg on saanut aiemmin muun muassa Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön eli JOKESin apurahoja, jotka rahoitetaan Kopioston keräämillä tekijänoikeuskorvauksilla.
”Apurahalla ostetaan aikaa. On aiheita, juttuhankkeita ja sellaisia aihepiirejä tai tekstilajeja, jotka eivät ilman tukirahoitusta näkisi päivänvaloa”, hän toteaa.
Journalismin keskiluokkaistuminen huolettaa
Verkkojulkaisu Long Play keskittyy laajoihin reportaaseihin, esseihin, henkilökuviin ja tutkivaan journalismiin. Silfverbergin työhön sisältyy juttujen suunnittelua, kirjoittamista ja editointia sekä kirjoittajakoulutusten vetämistä. Lisäksi hän kirjoittaa Long Playn viikoittain ilmestyvää perjantaikirjettä, jossa hän pohtii ajankohtaisia aiheita.
Long Play julkaisee joka vuosi 12 pitkää juttua, jotka ovat ”pidempiä kuin lehtiartikkelit, mutta lyhyempiä kuin kirjat”. Silfverbergiltä ilmestyi maaliskuun lopussa essee, Vuodet Monican kanssa, joka käsittelee median vastuuttomuutta, vallankäyttöä ja julkista nöyryytystä. Kun Monica Lewinskyn ja Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin salasuhde paljastui 1990-luvulla, parikymppinen Lewinsky joutui julkisen pilkan ja nöyryytyksen kohteeksi. Mediassa asiaa ei tarkasteltu kriittisesti, vaan lehdet osallistuivat julkiseen häpäisyyn.
”Juttua tehdessäni luin loputtomasti sen ajan lehtijuttuja. Se Lewinskyyn kohdistunut kielenkäyttö näyttää tästä ajasta käsin aivan käsittämättömältä. Nuorta ihmistä nimitellään ja suorastaan huoritellaan jotain Washington Postia ja Wall Street Journalia myöten. Mutta silloin se oli ihan normaalia, eikä se siksi kiinnittänyt huomiota. Mietin niitä juttuja lukiessani, että mikä on nyt sillä tavoin normaalia, että emme näe ja huomaa sitä”, Silfverberg toteaa.
Silfverberg pohtii paljon median vastuuta. Journalismin nykytilaan liittyvästä keskustelusta puuttuu hänen mielestään kysymykset ammatti-identiteetistä ja professionaalisuudesta. Toimittajien työtä leimaavat kiire ja vähentyneet resurssit. Silfverbergin mukaan tämä on johtanut sellaisten sisältöjen kasvuun, joissa aiheet ovat selvästi löytyneet toimittajan omasta lähipiiristä. Jutut pyörivät yhä enemmän keskiluokan arjen ympärillä, mikä on korostunut myös koronapandemian aikana.
”Mehän olemme lukeneet sata juttua siitä, kuinka koulutetut ihmiset ovat etätöissä ja leipovat siellä sämpylöitä. Onhan se nyt aivan kohtuuton palstatila, mikä meidän kaltaisilla ihmisillä on viimeisen vuoden aikana ollut”, hän toteaa.
Toimittajan työn tuloksia mitataan usein lähinnä klikkejä ja lukijamääriä laskemalla, mikä Silfverbergin mukaan lähtee ongelmallisesta ajattelusta. Journalismin haasteiden oletetaan ratkeavan sillä, että tehdään juttuja, joita lukija jo valmiiksi haluaa.
”Journalismin velvollisuus on kuitenkin etsiä sellaisia tarinoita, joita emme pysty vielä kuvittelemaan, tonkia niitä esiin sekä toimia paikkana, jossa kuuluvat muutkin äänet kuin niiden, jotka ovat aina tottuneet olemaan äänessä.”
Teksti: Iina Saarinen
Kuva: Riitta Supperi
