Yksi Poikkeustila-elokuvan tekijöistä, Saija Mäki-Nevala.
Kun maaliskuussa 2020 Suomen hallitus ilmoitti, että maamme siirtyy valmiuslailla poikkeusaikaan ensimmäisen kerran sitten sota-ajan, moni elokuvatekijä joutui tyhjän eteen. Tekeillä olevien hankkeiden kuvauksia peruuntui, ihmisiä ei voinut tavata, keikkoja meni alta ja pitkät elokuvaprosessit keskeytyivät äkkirysäyksellä.
Facebookin välityksellä ryhmä tekijöitä löysi toisensa. Syntyi yhteisesti jaettu oivallus ympärillä tapahtuvan historiallisuudesta. Tavalla tai toisella hetki ajassa pitäisi saada tallennettua. Hyvin nopeasti, viikon mittaisen kollektiivisen aivoriihen tuloksena syntyi ensimmäinen hahmotelma siitä, miten koronakriisin kohtaamasta Suomesta voisi tehdä havaintoja pienten päiväkirjamaisten elokuvien kautta. Lyhytelokuvien kudoksesta päätettiin tehdä pitkä elokuva.
Ryhmään olisi ollut tulijoita enemmän kuin tarpeeksi. Lopulta lähes kolmenkymmenen ensiksi ilmoittautuneen ohjaajan ja kuvaajan ryhmä lähti työstämään ensimmäisiä ideoita.
Dokumentaristit oli suljettu neljän seinän sisään lastensa, perheidensä, sukulaistensa tai ystäviensä kanssa. Ensimmäisissä Zoom-tapaamisissa lapsia hyöri taustalla ja syleissä. Tuottaja istui Zoom-kokouksissa koneensa ääressä Intiassa, jossa oli alkanut juuri yksi maailman tiukimmista lockdowneista, ja lentoyhteydet Suomeen olivat katkenneet kuin seinään. Rajoitukset, pelko kontakteista, muiden ihmisten kuvaamisen mahdottomuus ja omiin koteihin sulkeutuminen leimasi tulokulmaa lähes kaikissa ensimmäisissä ideoissa.
Ihmisillä oli selkeä tarve löytää tekemistä alta sulaneiden töiden tilalle. Yhteinen ideointi ja yhteys muihin tekijöihin loi koteihinsa suljetuille käytävän ulos. Ensimmäiset ideat kuitenkin heijastivat enemmän tekijöiden omaa ahdistusta kuin katsetta oman kokemusmaailman ulkopuolelle. Kun kirjoitimme ensimmäistä versiota käsikirjoituksesta, huomasimme, miten oma hyväosainen hätämme oli nousemassa kokonaisuudessa liian tärkeäksi. Ymmärsimme, että elokuvan keinoin meidän pitäisi katsoa kauemmas ja syvemmälle.
Mediassa vuorokauden ympäri pyörivistä koronaan liittyvistä kokemuskertomuksista tulikin pian selväksi, että ihmisten välitön arkinen hätä ja arkipäivän rutiinien hankaluus sekä keskiluokkainen korona-ahdistus olisivat hyvin nopeasti puhki kaluttuja näkökulmia. Mistä elokuvamme voisi oikeasti kertoa? Mikä tästä ajasta jää ajattelemisen arvoiseksi tulevaisuudessa, jolloin akuutti kriisi on jo ohi? Mitä koronakriisi paljastaa meistä ja suhteestamme elämäntapaamme?
Aloimme tavata viikoittain Zoomissa joka perjantai. Kokoukset kestivät tuntikausia. Ideat sinkoilivat ja innostus oli korkealla. Ensimmäisissä tapaamisissa oli merkillinen tunnelma. Ihmisten kasvot pienissä ruuduissa tietokoneella puhuivat ja ajattelivat yhdessä, muodostivat yhteisen ajattelun kuoron. Näissä hetkissä tapahtui jotain äärimmäisen arvokasta. Kriisin merkityksiä saattoi ajatella perspektiivistä, joka ylitti oman etä-elämän kaaoksen luoman ahdistuksen. Elokuvatekijöinä meillä oli siihen lupa ja keinot. Koronakevään kokemukset yhteisöllisyydestä oli mahdollista myös meille, pitkiä projekteja enimmäkseen yksin puurtaville dokumentaristeille.
Törmäsimme pian käytännön haasteisiin: Esimerkiksi sairaalat, palvelutalot, lentokenttien virkailijat ja poliisi olivat kuormittuneita, ja erilaiset säädökset estivät kuvauslupien saamisen. Lisäksi oli tietysti pidettävä huolta sekä kuvattavien että omasta turvallisuudestamme.
Kollektiivinen tekeminen on antoisaa: olimme hetken jo vaiheessa, jossa voimme tapailla pienryhmissä ja suunnitella eri episodeja kasvotusten. Suuren kollektiivin sisällä on koko ajan ollut neljän hengen dramaturginen, tuotannollinen ja visuaalista tyyliä suunnitteleva ydinryhmä (Susanna Helke, Esa Illi, Anu Kuivalainen, Saara Helene Rawat), joka on puhunut sisällöstä sekä vastannut käsikirjoitusversioiden työstämisestä ja kokonaisuuden hahmottamisesta. Lisäksi eri teemojen ja tarinalinjojen ympärille on syntynyt pienryhmiä, ja kukin ohjaaja tutkii ja toteuttaa itsenäisesti kehittelemäänsä tai kollektiivin ideoimaa näkökulmaa.
Elokuvakokonaisuudessa ääneen pääsevät esimerkiksi koronaosastojen sairaanhoitajat, lapsensa kanssa eristyksessä asuva yksinhuoltaja, etäkoulua käyvät koululaiset ja opettaja, koronan sairastanut pakolaisperhe, ja eduskunnassa jo riitaisinkin äänin huutavat kansanedustajat.
Nyt toisen aallon kiihtyessä kuvaamme tätä uutta normaalia ja mitä vielä eteen tuleekaan. Millaiseen normaaliin haluamme edes palata? Tuo elämämme keskelle tunkeutunut eloton virus paljasti meistä länsimaisista hyvinvointivaltion asukkaista vähintäänkin elämäntapamme haavoittuvuuden. Meille ei pitänyt käydä näin. Jatkamme kuvauksia ensi kevääseen. Tähtäämme elokuvaa valmiiksi tammikuulle 2022.
Kesän aikana ja syksyn alettua elokuva-alalla ovat käynnistyneet kuvaukset, ja moni on joutunut siirtymään keväästä syksyyn siirtyneiden muiden töidensä pariin. Silti saamme silloin tällöin isomman joukon kansaan. Tapaamiset, joissa jokainen pääsee puhumaan elokuvan sisällöstä tekijäkollegoiden kanssa, ovat olleet tärkeitä työinnon nostattajia. Virustilanteen pitkittyminen on tietysti vaikuttanut elokuvan tekemiseen ja sisältöön. Emme juokse kilpaa ajankohtaistoimitusten kanssa tilanteen etenemisen raportoinnissa, vaan keskitymme viime kädessä tulevaan.
Hanke on ollut meille arvokas mahdollisuus kokeilla kollektiivisen elokuvanteon mahdollisuuksia. Elokuvaa voi ajatella ja maailmaa voi havaita myös yhdessä. Tämä sattumanvaraisesti muodostunut bigband on löytänyt sävellajin, jossa improvisoimme ja kokeilemme sekä ehdotamme melodisia kuvioita, joista on alkanut syntyä yhteinen biisi. Tällaisessa soittamisessa sooloilla on arvokas paikkansa, mutta perusvireen herkkä kuuleminen, muiden kuunteleminen on välttämättömintä ja arvokkainta. Miksei elokuvia voisi näinkin syntyä?
Teksti: Susanna Helke, Anu Kuivalainen ja Saara Helena Rawat
Kuva: Anu Kuivalainen