Kuva: Riitta SupperiMarikki Hakola (s. 1960) on suomalainen mediataiteilija ja elokuvaohjaaja, joka on työskennellyt taiteen parissa jo 1980-luvun alusta lähtien. Hakolan töitä on esitetty lukuisissa näyttelyissä ja festivaaleilla Suomessa ja kansainvälisesti.
Hakola viimeistelee parhaillaan tohtorin väitöstyötään Aalto-yliopiston median laitoksella. Väitöstyön osana hän on tehnyt neljä teosta, joista viimeisin on juuri saatu päätökseen. Identiteetistä, voimaantumisesta ja yhteisöön kuulumisesta kertova Mirages saa ensi-iltansa keväällä 2021.
Mirages on musiikki- ja tanssielokuva, joka yhdistää esittävää taidetta ja virtuaalista skenografiaa eli lavastustaidetta. Tällainen taiteidenvälisyys on kiehtonut Hakolaa koko hänen uransa ajan – hän tekee monesti yhteistyötä eri alan taiteilijoiden kanssa ja hänen teoksensa sisältävät usein eri taiteenlajeja, kuten tanssia, musiikkia, liikkuvaa kuvaa ja performanssia. Juuri taiteidenvälisyyden Hakola näkee myös yhdeksi mediataiteen vahvuuksista.
”Mediataide on tuonut mahdollisuuden eri alojen taiteilijoille tehdä taiteiden välillä yhteistyötä. Samalla, kun vaikkapa tanssitaiteilija ryhtyy tekemään videotaidetta, usein siinä on mukana musiikkia ja joitain muita visuaalisia elementtejä”, hän kuvailee.
Taiteilijoiden yhteistyö on haastanut myös perinteisiä taideinstituutioita muuttamaan toimintatapojaan. Nykyään esimerkiksi museot järjestävät konsertteja ja konserttitalot videoesityksiä.
Still-kuva Mirages-teoksesta. Kuva: Kroma 2021
Eri taiteenlajien yhdistämisestä huolimatta tärkeintä Hakolalle on teoksen sisältö. Käsikirjoitusvaihetta edeltää hänellä yleensä pitkä taustatyö. Hän lukee aiheesta paljon, katsoo sitä eri näkökulmista ja haalii hyppysiinsä kaiken saatavilla olevan tiedon. Kirjahylly pursuaa aikaisempiin teoksiin liittyviä lähdemateriaaleja. Vasta huolellisen taustatyön jälkeen tulee itse käsikirjoitus sekä teoksen tekotapa, jonka pitää palvella sisältöä parhaalla mahdollisella tavalla.
Joitakin painotuksia tiettyihin taiteenlajeihin tai tekotapoihin Hakolalla kuitenkin on. Erityisesti nykymusiikki ja nykytanssi puhuttelevat. Lisäksi kehonkieli on aina kiehtonut häntä enemmän kuin esimerkiksi puhuttu dialogi.
”Tämä ei ole kategorista, olen kyllä käyttänyt myös dialogia töissäni. Mutta on monia muitakin keinoja kertoa tarinoita kuin kirjoitettu ja puhuttu sana”, hän toteaa.
Taideteos muuttuu todeksi yleisön kokemuksessa
Kun Hakola pääsi vuonna 1980 opiskelemaan Taideyliopiston Kuvataideakatemiaan (silloin Suomen Taideakatemian koulu), liikkuvan kuvan taide oli Suomessa uusi asia eikä sitä oikein opetettu missään. Mediataidetta ei Hakolan mukaan käsitteenä ollut vielä edes olemassa. Kansainvälisesti esimerkkejä kuitenkin löytyi. Euroopassa interreilatessaan Hakola näki videotaidetta ja oivalsi, miten visuaalista ajattelua voi yhdistää musiikkiin, joka oli aina ollut lähellä hänen sydäntään.
”Kun pääsin ensimmäistä kertaa leikkaamaan videomateriaalia, tajusin, että tämä on minun juttuni. Ymmärsin, että voin käsitellä visuaalisia elementtejä samalla tavalla kuin säveltäjä käsittelee auditiivisia elementtejä”, Hakola kertoo.
Mielestäni voi sanoa, ettei taideteosta ole olemassa ilman, että se koetaan.
Mielestäni voi sanoa, ettei taideteosta ole olemassa ilman, että se koetaan.
Hakolalle taiteessa on pohjimmiltaan kyse vuoropuhelusta. Vaikka teos luo katsojansa tarkastelulle lähtökohtia ja suuntaviivoja, lopulta teos muuttuu taiteeksi vasta katsojan kokemuksessa.
”Teos tulee osaksi maailmaa juuri sitä kautta, että se asettuu osaksi keskusteluyhteyttä, jossa taiteilija elää, vaikuttaa ja on olemassa”, Hakola kuvailee. ”Mielestäni voi sanoa, ettei taideteosta ole olemassa ilman, että se koetaan. Taideteos toteutuu juuri kokemuksessa.”
Hakolan mukaan yleisö tai teoksen kokija tulisikin pitää mielessä teosta tehdessä. Tämä ei tarkoita sitä, että taiteilijan tulisi teoksellaan kosiskella yleisöä tai toisaalta aliarvioida katsojan kokemusta tai näkökulmaa.
”Jokainen katsoo tai kokee jokaisen teoksen eri tavalla. Ei ole olemassa yhtä yleisöä”, Hakola muistuttaa.
Taiteessa ei olekaan kyse vuoropuhelusta tietyn yleisön ja taiteilijan välillä, vaan keskustelusta ihmisenä olemisesta ylipäänsä. Hakola ei koe tekevänsä taidetta itseään varten ja uskoo, että jokainen taiteilija haluaa teoksen tulevan yleisön koettavaksi.
”Taidefilosofinen lähtökohtani on se, että koen ihmisen olevan yhteisönsä jäsen ja myös yhteisönsä vaikutusten tulos. On luonnollista, että taiteilija pyrkii keskustelemaan yhteisönsä kanssa tekemällä taidetta.”
Toiveena lisää resursseja mediataiteelle
Tällä hetkellä Hakolaa kiinnostaa erityisesti virtuaalisen ja lisätyn todellisuuden mahdollisuudet taiteen tekemiselle. Väitöstyön lisäksi hän suunnittelee parhaillaan uutta teosta, joka sisältää sekä mediataidetta että VR-teknologiaa. Hän kuitenkin korostaa, että jälleen keskiössä on sisältö käytetyn teknologian sijaan.
Vuosien mittaan Hakola on saanut useamman kerran tukea teoksilleen AVEKilta. Hän näkee tuen olleen merkittävää erityisesti siksi, että se on monesti annettu vaiheessa, jossa muita rahoituksia ei ole vielä ollut. Tuki on kannustanut eteenpäin. Ensimmäisen tukensa hän sai jo uransa alkuvaiheessa, jolloin myös AVEK oli vasta perustettu.
”AVEKin ensimmäinen tuotantoneuvoja Kaj Holmberg oli hyvin ennakkoluuloton. PIIPÄÄ-performanssiteoksen materiaaleista tehtiin AVEKin tuella kolme lyhyttä videoteosta. Luulen, että jos tätä alkuvaiheen starttirahaa ei olisi silloin tullut, oma työelämä olisi voinut kehittyä aivan toiseen suuntaan”, Hakola pohtii.
Still-kuva Mirages-teoksesta. Kuvassa sopraano Riikka Hakola. Kuva: Kroma 2021.
Uransa aikana Hakola on päässyt todistamaan mediataiteen kehitystä taiteenlajina. Hän kokee, että nykyhetkessä suomalaisen mediataiteen kehittymiselle olennaista on esimerkiksi tuotantokulttuurin vahvistaminen.
”Tuotantokulttuuria tulisi kehittää niin, että taiteilijoilla olisi vielä paremmat resurssit työskennellä laajempien työryhmien kanssa ja teknisesti vielä paremmalla laadulla”, hän toteaa.
AVEKin Mediarata-tuen hän näkee tärkeänä tuotantokulttuurin kehittämiselle, sillä se luo mahdollisuuden pitkäjänteisempään toimintaan kuin vain yksittäisten teosten tekemiseen. Tuen tavoitteena on parantaa mediataidetta tekevien tuotantoyhtiöiden ja tuottajien toimintaedellytyksiä, edistää toiminnan jatkuvuutta, helpottaa mediataiteen kansainvälisten yhteistuotantojen toteutumista sekä edistää mediataiteen ammattimaista kansainvälistä levitystä.
Ylipäänsä Hakola toivoo, että Suomessa käytettäisiin enemmän resursseja mediataiteeseen. Hän korostaa esimerkiksi AV-arkin roolia, jota tulisi entisestään vahvistaa.
”AV-arkki on hyvin keskeinen toimija mediataiteen kentällä Suomessa. Se, että mediataiteen teokset leviävät kotimaassa ja kansainvälisesti sekä löytävät yleisönsä, on avainasia koko tämän taiteen alueen kehittämisen kannalta”, hän painottaa.
”Yhteiskunnan mediataiteeseen käyttämä resurssi on todella pieni verrattuna siihen volyymiin, millä mediataidetta esitetään ja minkälaisia katsojaluvut ovat.”
Teksti: Iina Saarinen