AVEK-palkittu 2022 Azar Saiyar. Kuva: Nina Salokangas
Kiitos. Kiitos palkintoraadille, heille, jotka palkintoa minulle ehdottivat ja AVEKille. Olen palkinnosta hyvin iloinen ja otettu. Vaikka taiteen tekemisen halu ja mahdollisuus ovat syyni taiteen tekemiselle, tietysti toivon, että teokset, joita olen ollut tekemässä, puhuttelevat ja että niitä katsoessa syntyy tunnistamisen tunteita, ajatuksia ja myös mielihyvää. Sen takia tämä palkinto tuntuu henkilökohtaisesti hyvältä – jotain on nähty ja tunnistettu.
Samalla ajattelen, että yhtä tärkeää kuin asioiden tunnistaminen, on sen huomaaminen, ettei tunnista. Erityisen hieno on hetki, jolloin kaikille tuttu, itsestäänselvä alkaa tuntua vieraalta, oudolta ja käsittämättömältä: – kun esimerkiksi oman kielemme sanat kuulostavat vieraalta kieleltä, tai kun koululuokan järjestys alkaa muistuttaa kömpelöä elokuvalavastetta. Sellaisissa hetkissä tunnen yhteyttä tähän maailmaan. Me kaikki olemme täällä outoina, vieraina, uusina. Me emme ole valmiita, eheitä tai puhtaita. Me emme myöskään ole yksin.
Täällä palkintotilaisuudessa katsotut Lailan omena ja Mun koti -videoteokset ovat syntyneet osana jatkumoa, jonka aikana olen yrittänyt muistaa lapsuutta ja pyytänyt muita muistelemaan omaansa kanssani. Olen samalla lukenut kasvatustieteellistä teoriaa eri vuosikymmeniltä, viettänyt aikaa katsoen digitoituja televisioarkistoja, selannut Wikipediaa ja lukenut tekstejä kielen oppimisesta. Se on ollut prosessi, joka on edennyt hitaasti ja jonka alussa en ole tiennyt, mitä tuleman pitää. Tämä prosessi jatkuu yhä.
Kiinnostus näihin asioihin ei ole ainoastaan taiteilijan kiinnostusta aiheeseen. Nämä asiat vetävät minua puoleensa ja päädyn niiden äärelle riippumatta siitä, teenkö teosta.
Mietin, millaista on syntyä tähän maailmaan, kasvaa, oppia tämä maailma. Asioiden rajat ovat epäselviä. Olen niiden sisällä. Oma suhteeni niihin on tahmainen (olen lapsi, olen aikuinen, olen vanhempi) ja oma muistini vajavainen. Sanani eivät ylety muistamaan. Vajavainen on myös yhteinen muistimme. Vain osa yhteisestä historiastamme on tallessa, ja sitä on kirjoitettu eri aikoina eri lähtökohdista käsin. Kaikkien lapsuudesta ei kerrota tarinoita.
Silmäilin läpi muistiinpanojani Lailan omena ja Mun koti -teosten tekoprosesseista. Löytyisikö matkan varrelta jokin sellainen asia, jonka voisin lukea nyt ääneen? Valitsin tämän:
”Arkistopätkä oli jäänyt mieleeni sen jälkeen, kun olin nähnyt sen Ylen arkistossa noin viisi vuotta aiemmin. Siinä ei ollut mitään erityistä. Luokallinen lapsia ja opettaja. Harmaa kuva. Jostain syystä olin ajatellut silloin ensimmäisellä kerralla kuvaa katsoessani lapset noin yhdeksän vuoden ikäisiksi, vaikka kuvan tapahtumat kertoivat, että lapset olivat vasta ensimmäisellä luokalla. He viittasivat, nousivat seisomaan antaakseen vastauksensa ja istuivat sitten alas pulpettiin. Välillä he kulkivat liitutaululle, jossa opettajan heille antamaa karttakeppiä käyttäen tavasivat taululla olevat sanat: Lailan omena.
Ajattelin: Mitä minä katson? Tässähän ei ole mitään erityistä. Puut huojuvat ikkunan edessä. Sama koreografia toistuu. Muuten on vain aavistuksia. Luokkahuoneessa istuvaa tyttöä ehkä väsyttää. Se voi olla myös ujoutta tai ärsytystä, haluttomuutta olla siinä kuvassa.
Loppuun asti tuotettujen koulua ja lapsuutta käsittelevien televisio-ohjelmien joukosta tämä pisti esiin. Selittävä kertojaääni puuttui lyhyestä filmipätkästä ja tiedot sen arkistokortissa olivat vajavaiset. Mutta myös jotain muuta puuttui. Lopullinen kohokohta. Kliimaksi. Eheä tarina. Alussa oli siis kuva. Sanat tulivat myöhemmin.”
Teoksissani on usein kertojaääni, sanoja, lauseita. Siitä huolimatta epäusko ja ennakkoluuloisuus sanoja, kieltä ja liian hyvin toimivia tarinoita kohtaan on varmasti yksi syy sille, että yhä teen taidetta. Innostun yhä uudestaan sanojen kyvystä ja kyvyttömyydestä kertoa.
Ja innostun myös kuvista. Kuvien tuijottamisesta, jumiin jäämisestä johonkin yksityiskohtaan. Palaan saman kuvan ääreen yhä uudestaan. Yritän ymmärtää sen. Yritän olla ymmärtämättä.
Vajavainen on myös yhteinen muistimme. Vain osa yhteisestä historiastamme on tallessa, ja sitä on kirjoitettu eri aikoina eri lähtökohdista käsin. Kaikkien lapsuudesta ei kerrota tarinoita.
Taiteen tekeminen on ainakin minulle mahdollisuus leikkiä, tutkia, tehdä asioita väärin, suunnata katse kohti yhdentekevää tai epäoleellista, hyödytöntä, yhdistää keskenään asioita, joita ei ole tarkoitettu yhdistettäväksi ja samalla synnyttää jotain, jossa on oma sisäinen logiikkansa. Se on toistuvaa uutena tulokkaana olemista tässä maailmassa.
Samalla se muistuttaa minua siitä, että maailmassa on asioita, joiden arvo ei ole laskettavissa rahalla tai muillakaan mittareilla. On asioita, jotka ovat arvokkaita, kiinnostavia ja kauniita vain koska ovat.
Ymmärrän, miksi taiteen hyötyjä halutaan mitata, mutta yksi taiteen kauneimpia, jopa poliittisimpia ulottuvuuksia on nimenomaan sen hyödyttömyys. Se, ettei taiteen tarvitse taipua välineeksi yhtään mihinkään. Se voi ja saa tietysti niin tehdä, mutta sen ei tarvitse.
Mitä me haluamme? Mihin suuntaan elämänvoimamme kääntyy? Tämä kysymys on jäänyt mieleeni filosofi ja kasvatusopin professori Veli-Matti Värrin Mediakasvatusfoorumissa vuonna 2018 pitämästä puheesta.
Hän puhui kasvatuksesta ekokriisin aikana ja esitti suunnilleen niin, että syy sille, että kaikesta tieteellisestä tiedosta huolimatta toimimme tätä tietoa vastaan (emme esimerkiksi vähennä kulutusta, kasvatamme päästöjä) ei johdu siitä, että meillä olisi tietoa liian vähän tai siitä, ettemme ymmärtäisi tätä tietoa. Kyse on siitä, että tieteellinen tieto on ristiriidassa sen kanssa, mitä me haluamme.
“Me synnymme tähän maailmaan aistillisina, kehollisina, toisiamme kohti kurottavina. Se mihin suuntaan halumme, elämänvoimamme kääntyy, on pitkälle sosialisaation tulosta. Se on sitä, että mitä me opimme haluamaan: Millainen elämä tai elämäntarina on tavoiteltava ja hyvä? Millaisia asioita se pitää sisällään? Millaisin ponnistuksin se saavutetaan?” Jotenkin näin muistelen Värrin asiaa muotoilleen.
Tarina yksilön menestyksestä, joka syntyy kovalla yksilöllisellä työllä, tehokkuudella ja oman kehon tarpeiden ja halujen kontrolloinnilla on pesiytynyt niin syvälle meihin, että siihen on hankala päästä käsiksi. Tunnistan tämän tarinan puhuvan myös minun sisälläni.
Taiteilijan työ on tämän lisäksi usein yksinäistä. Silti näen taiteen tieteen tavoin kollektiivisena, yhdessä jaetuista kokemuksista ja ajattelusta kasvavana. Kaikkien yhteisenä, ei kenenkään omistamana, eri paikoissa ja hetkissä erilaisia muotoja ottavana.
Uskon, että parhaiten tätä yhdessä ajattelua edistetään tukemalla koko ammattikunnan, joka koostuu meistä yksittäisistä taiteilijoista, mahdollisuuksia tulla toimeen omalla työllään, työskennellä pitkäjänteisesti, sekä myös sairastaa ja palautua silloin kun sellaiselle on tarvetta.
Oma työskentelyni lähtee liikkeelle usein arkistomateriaaleista – kuvista, sanoista ja äänistä, jotka eivät ole omiani. Ajattelen näiden toisille kuuluvien asioiden läsnäoloa teoksissani eräänlaisena dialogina.
Teokseni syntyvät myös yhteistyössä. Työryhmän jäsenet tuovat niihin omaa taitoaan, ajatteluaan, kokemustaan. Omat läheiseni ovat usein prosessissa mukana. Lailan omena ja Mun koti -teoksia teimme yhdessä Kirsi Korhosen, Kaino Wennerstrandin, Mariliis Rebanen, Joonas Kiviharjun, Aran Saiyarin, Dunja Saiyarin ja Anna Ruthin kanssa. Lisäksi oli useita vaiheita, joihin liittyvää työtä en itse tehnyt, filmin skannauksesta teosten kääntämiseen, julisteen tekoon, miksaamiseen ja teosten levitykseen.
Haluan sanoa kiitos teille kaikille rakkaille ihmisille, joiden kanssa olen saanut tehdä taidetta. Kiitos rakas perheeni, ystäväni ja kollegani: iloa tuottaa kaikki tavat, joilla nämä kategoriat sekoittuvat! Kiitos myös muusta saamastani tuesta ja teosteni eteen tehdystä työstä.
Lopuksi haluan vielä onnitella 35-vuotiasta AVEKia, jonka tuki mediataiteelle ja elokuvalle on korvaamatonta.
