Anna Vilppunen rakastaa tarkkailla ihmisiä ja inspiroitua erilaisista tyyleistä. Hän saattaa kuljeskella pitkin kaupungin katuja omissa maailmoissaan tuntitolkulla ja kirjoittaa muistiinpanoja. Toisinaan hän nappaa pari salakuvaa. Tämä on Vilppusen työtä, sillä hän on pukusuunnittelija.
”Ideoita voi putkahtaa joskus yllättävistäkin paikoista. Siksi käyn paljon elokuvissa, luen kirjoja, selaan muotilehtiä ja -historiakirjoja, uppoudun someen ja ihan vain katselen ihmisiä.”
Alun perin Vilppusesta ei kuitenkaan pitänyt tulla pukusuunnittelijaa vaan vaatesuunnittelija. Hän ajautui elokuva-alalle vahingossa. Ponnahduslaudan uralle tarjosi Antti-Jussi Annilan lyhytelokuva Munavala ja sitä seurannut kokopitkä elokuva Jadesoturi, joka tuli ensi-iltaan vuonna 2006.
”Annila uskoi minuun, vaikka olin ihan noviisi niin isoon projektiin. Olin vähän tyhmänrohkea ja hullu, mutta halusin näyttää kaikille, mihin pystyn. Olen kuitenkin äärettömän ylpeä siitä työstä, ja se poiki myös Jussi-palkinnon pukusuunnittelusta”, Vilppunen muistelee hymyillen.
Jadesoturista Vilppunen kirjoitti lopputyönsä Taideteollisessa korkeakoulussa. Sen jälkeen hän teki pätkätöitä vaatekaupoissa ja mainoksissa. Pian Jussi-palkinto siivitti Vilppusen uran lentoon, ja siitä lähtien hän on saanut työskennellä pukusuunnittelijana täyspäiväisesti.
”Parhaillaan teen nykypäivään sijoittuvaa tv-sarjaa kansainväliselle suoratoistopalvelulle tutun ohjaajan ja ihanan työryhmän kanssa. Ensi vuonna pääsen todennäköisesti mukaan epookkielokuvaprojektiin”, Vilppunen valottaa, mutta ei rohkene paljastaa enempää.
Tasapainoilua työryhmän ja yksilön visioiden välillä
Produktion käsikirjoitus muodostaa pukusuunnittelun kivijalan. Siksi Vilppusella on tapana lukea ensimmäisenä käsikirjoitus, jolloin hän hahmottaa sen visuaalisena maailmana mielessään. Hän innostuu alkuvaiheen suunnittelusta, koska silloin kaikki on vielä mahdollista.
Sitten hän ryhtyy työstämään ajatuksiaan ohjaajan kanssa. Työryhmään kuuluu tavallisesti myös käsikirjoittaja, kuvaaja, lavastaja ja maskisuunnittelija. He alkavat yhdistellä näkemyksiään ja ideoitaan. Joskus yhteistyö sujuu saumattomasti, joskus on tyydyttävä kompromisseihin.
”Teemme töitä yhteisen hyvän eteen. Tuttujen tekijöiden toimintatavat tietää jo ennakkoon, ja uusien kanssa työskentely on virkistävää vaihtelua. Yhteistyöstä oppii aina uutta. Lopulta ohjaaja luo kaiken toimivaksi yhtälöksi”, Vilppunen kuvailee.
Pukusuunnittelun ytimessä on se, mitä elokuvalla tai sarjalla halutaan sanoa ja millä tavalla. Visuaalisena ihmisenä Vilppunen pohtii, miltä tietynlaiset vaatteet ja asusteet saavat hahmon ulkoisen habituksen näyttämään ja miten tämä muuttuu tuotannon aikana.
”Pukusuunnittelijalla pitää olla kaikki langat käsissään aina suunnittelusta kuvauksiin ja tuotannon purkuun. Hän on puvustajien tukena, esittää visionsa ompelijoille ja hankkii tarvittaessa pukuja ympäri Eurooppaa. Hän kantaa vastuun kaikista ratkaisuista yrittäen pysyä budjetissa.”
Vaikka Vilppunen on jo kokenut pukusuunnittelija, silti häntä jännittää edelleen, miltä lopputulos näyttää valkokankaalla. Niinpä hän käy yleensä katsomassa elokuvan jo ennakkoon, jotta voi ensi-illassa nauttia kokonaisuudesta takertumatta liikaa omiin virheisiinsä.
Ammattilaisen kädenjälki näkyy lukuisissa elokuvissa
Vuosien varrella Vilppunen on paneutunut tv-sarjoja enemmän elokuviin, koska niiden tekeminen kestää lyhyemmän aikaa ja niissä on usein reippaampi budjetti. Moni elokuvaproduktio on painunut Vilppusen mieleen mahtavana seikkailuna.
Dome Karukosken ohjaama komedia Napapiirin sankarit oli Vilppuselle ikimuistoinen reissu Lappiin. Työryhmä toimi mutkattomasti yhteistyössä, ja tunnelma oli leppoisa – kuin iloisella perhelomalla. Elokuvaa oli yksinkertaisesti hauskaa kuvata.
”Kun lähtee tekemään elokuvaa jonnekin muualle, keskittyy täysillä kyseiseen projektiin ja kuvausten haasteisiin. Normaali arki kotona pyyhkiytyy mielestä siksi aikaa.”
Viron väkivaltaisesta historiasta kertova Puhdistus ja Lapin sotaan sijoittuva Kätilö taas olivat aiheiltaan huomattavasti rankempia. Antti J. Jokisen ohjaamissa tuotannoissa satsattiin etenkin visuaalisen maailman luomiseen, mikä oli pukusuunnittelun näkökulmasta antoisaa.
Tekijänoikeudet tarkoittavat sitä, että luovaa työtä ja luovan työn tekijöitä arvostetaan yhteiskunnassamme.
Kansainvälisen yhteistyön makuun Vilppunen on päässyt elämäkertaelokuva Tom of Finlandissa. Valtavaa tuotantoa tehtiin eri maissa, joissa jokaisessa oli omat työryhmänsä. Pukuosastokin oli mittava. Vaikka Vilppusta jännitti hypätä mukaan elokuvaan, pelko kääntyi lopulta voimavaraksi.
”Dome Karukosken elokuva osoitti, miten ammattitaitoisia elokuva-alan osaajia meillä Suomessa on. Meitä arvostetaan, eikä meidän tarvitse hävetä ollenkaan. Voimme olla ylpeitä työnjäljestämme”, Vilppunen iloitsee.
Tekijänoikeudet takaavat arvostuksen luovalle työlle
Vilppunen näkee, että tekijänoikeudet liittyvät kiinteästi pukusuunnittelijan työhön. Onhan työ ennen kaikkea uuden luomista. Vilppunen kokee olevansa taiteilija, vaikka kenenkään ei välttämättä tarvitse tietää, että juuri hän on vastannut jonkin produktion pukusuunnittelusta.
”Tekijänoikeudet tarkoittavat sitä, että luovaa työtä ja luovan työn tekijöitä arvostetaan yhteiskunnassamme.”
Muiden tuotoksista saa inspiroitua, mutta niitä ei saa kopioida ilman lupaa. Silti Vilppunen on nähnyt, kuinka tekijänoikeuksia saatetaan laiminlyödä surutta. Hän korostaakin, että tekijänoikeuksien moraalisesta puolesta tulisi pitää nykyistä tarkemmin kiinni.
”Totta kai varsinaisen palkan lisäksi myös Kopiosto-korvauksilla on suuri merkitys. Rahallinen korvaus osoittaa konkreettisesti, miten paljon ihmiset ovat nähneet työnjälkeäni elokuvateatterissa tai tv-ruudulla”, Vilppunen painottaa.
Kopiosto maksaa tekijänoikeuskorvauksia tv-ohjelmien tekijöille teosten jälkikäytöstä, kuten niiden esittämisestä oppilaitoksissa tai verkkotallennuspalveluissa.
Vilppunen tekee säännöllisesti sopimuksia tuotantoyhtiöiden kanssa ja luovuttaa näin tekijänoikeuksia muiden tahojen haltuun. Aina ei ole kuitenkaan täysin selvää, mistä kaikesta luovan työn tekijän pitäisi huolehtia ja mitä hänen kannattaisi vaatia.
”Toivoisin, että etenkin uusille luovan alan osaajille järjestettäisiin enemmän koulutuksia tekijänoikeuksien merkityksestä ja Kopiosto-korvauksista. Näin kaikki teoksen tekemiseen osallistuvat tahot olisivat samalla viivalla, kun sopimuksia solmitaan.”
Elokuva-alan niukat resurssit voivat johtaa uupumiseen
Kotimaassa työskennellessään Vilppunen arvostaa sitä, että pukusuunnittelijan mielipiteitä kuunnellaan aidosti. Hän saa ilmaista visionsa, eikä kaikkea sanella suoraan ylhäältä päin. Maailmanluokan produktioissa pukusuunnittelijan varpaille voidaan astua herkemmin.
Sitä vastoin elokuva-alan kääntöpuolena Suomessa ovat usein liian tiukat budjetit ja suppeat työryhmät. Kun kaikesta mahdollisesta nipistetään, eikä suunnittelulle jää riittävästi aikaa, kiire ja vähäiset resurssit saattavat näkyä lopputuloksessa.
Ennen pitkää kestämätön tilanne voi ajaa tekijöitä työuupumukseen, mikä on Vilppusen mukaan valitettavan yleistä elokuva-alalla Suomessa. Hänellä on myös omakohtaista kokemusta siitä, kun työajat venyvät ja epätietoisuus kasvaa sietämättömäksi.
”Myönnän, että olen ollut työnarkomaani. Sairastuin pari vuotta sitten työuupumukseen ja masennukseen. Lopetin silloin yhden projektin kesken, koska en voinut hyvin. Haluan puhua tästä avoimesti. Muuten asialle ei tapahdu mitään.”
Kuopasta noustuaan Vilppunen on miettinyt tarkkaan, kenen kanssa hän haluaa tehdä jatkossa töitä. Samalla hän on oppinut pitämään työn ja vapaa-ajan tasapainossa aiempaa paremmin.
”Tiedostan, ettei työ ole minulle enää kaikki kaikessa. Mutta ilman tätä työtä en olisi se, joka olen nyt.”
Vaikka pukusuunnittelijan työ ei ole Vilppusen mielestä yhteiskunnallisesti yhtä tärkeää kuin vaikkapa sairaanhoitajan, etenkin tässä maailmantilanteessa sen merkitys korostuu: hän pääsee luomaan ihmisille ainutlaatuisia mahdollisuuksia irtaantua arjesta elokuvien avulla.
Haastattelu: Nelli Leppänen
Kuva: Riitta Supperi
