Kemian maisterista valokuvataiteilijaksi
Ensi toukokuussa Hämeenlinnan taidemuseossa avataan näyttely, jossa on esillä valokuvia Elina Brotheruksen viimeisimmästä valmistuneesta työstä. Timo Valjakan kuratoimassa näyttelyssä on suomalaista ja pohjoismaista taidetta taidekeräilijä Nicolai Tangenin kokoelmasta. Yksi huone on varattu Brotheruksen uusille valokuville.
Projekti sai alkunsa, kun Tangen kutsui Brotheruksen työskentelemään Kristiansandiin Etelä-Norjaan. Kahden vuoden ajan Brotherus sai halutessaan vierailla alueella ja kuvata juuri niitä paikkoja, jotka häntä itseään kiinnosti.
”Sain tehdä omia kuviani, mutta heidän maisemissaan”, Brotherus kertoo.
Elina Brotherus (s. 1972) on palkittu valokuvataiteilija, joka on työskennellyt valokuvien parissa jo yli kaksikymmentä vuotta. Hänellä on ollut useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ympäri maailmaa. Vuonna 2008 hän sai valokuvataiteen valtionpalkinnon.
Brotheruksella on maisterintutkinto kemiasta. Jo tutkinnon loppuvaiheessa hän kuitenkin tiesi, ettei halua tehdä töitä luonnontieteen tutkijana ja haki Taideteolliseen korkeakouluun (nykyinen Aalto-yliopisto) opiskelemaan valokuvataidetta. Hän kuvaa sitä yhdeksi onnellisimmista tapahtumista elämässään.
”Olen luultavasti parempi valokuvataiteilija kuin mitä olisin ikinä ollut kemian alan tutkijana. Olen aika kärsimätön luonne ja tutkijan työssä se horisontti on aina niin hirveän kaukana. Haluan tuloksia heti”, Brotherus kuvailee.
Kahden erilaisen tutkinnon opiskelu vaati paljon lukemista ja kehitti työmoraalia.
”Tiedän, että töistä selviää tekemällä ne. Usein taiteilijankin on paiskittava lujasti töitä. Luulen, että siitä on ollut apua, että on joutunut ponnistelemaan älyllisesti.”
Taidekenttä on muuttunut paljon hänen uransa aikana. Digitalisaation myötä sekä välineistössä että tekotavoissa on tapahtunut muutoksia, ja visuaalinen maailma on tänä päivänä eri tavalla kuvien kyllästämää.
”Kaikki ottavat kuvia ja selfieitä nykyään. Urani alkuvuosina minulta aina kysyttiin, että ’minkä takia otat kuvia itsestäsi, oletko joku narsisti?’ Tätä kysymystä ei ole esitetty enää pitkään aikaan”, Brotherus kertoo huvittuneena.
Taidekeräilijöiden vähyys Suomessa on haaste taiteilijoiden toimeentulolle
Brotherus pitää hyvänä asiana sitä, että valokuva on vakiinnuttanut asemansa nykytaiteessa. Vielä 1980-luvulla käytiin kamppailua siitä, onko valokuva taidetta.
”Tämä tuntuu absurdilta nykypäivän näkökulmasta. Totta kai valokuva on taidetta. Taidetta on se, mitä me määrittelemme taiteeksi”, hän toteaa.
Brotheruksen mukaan taiteilijoiden toimeentuloa hankaloittaa Suomessa se, että maassa on hyvin pieni määrä taiteen keräilijöitä. Syyksi hän epäilee sitä, ettei taidekeräilyllä ole Suomessa laajamittaisia perinteitä eikä taiteen ostamista pidetä välttämättä suuressa arvossa.
”Kuinka täällä päästäisiin sille tasolle, että ne, joilla on varaa ostaa taidetta, kokisivat saavansa siitä sosiaalista pääomaa? Että heidän sosiaalisissa ympyröissä taidekokoelmaa pidettäisi hienona asiana?” Brotherus pohtii. ”En tiedä pystyykö kukaan taiteilija elämään pelkästään taiteilijana yksinomaan Suomessa. Minunkin toimeentuloni tulevat valtaosin muista maista.”
Tekijänoikeuksia Brotherus pitää itsestään selvästi tärkeinä ja välttämättöminä.
”On oikeudenmukaista, että tekijälle tulee jonkinlainen korvaus siitä, että hänen töitään käytetään. Mutta itselleni tekijänoikeuskorvaukset eivät ole erityisen merkittävä tulonlähde.”
Tähän syynä on se, ettei tekijänoikeuskorvauksia makseta silloin, kun teoskuvia käytetään esimerkiksi jonkin näyttelyn tiedottamisen tai markkinoinnin yhteydessä. Monet asiat saadaan liitettyä osaksi tiedotusta eikä korvauksia siksi makseta.
”Nykyään positiivista on kuitenkin se, että monet museot ovat alkaneet maksaa näyttelykorvauksia taiteilijoille. Tätä ei tapahtunut silloin, kun aloitin parikymmentä vuotta sitten.”
Dialogissa taiteen kanssa
Brotherus ammentaa inspiraationsa erityisesti taidehistoriasta, arkkitehtuurista ja kirjallisuudesta. Viime vuonna Brotherus matkusti Korsikaan, jossa hänen oppaanaan oli saksalaissyntyisen, edesmenneen kirjailija W.G. Sebaldin kirjoitukset. Sebaldin kesken jääneistä tekstiluonnoksista on julkaistu postuumisti Merkintöjä Korsikasta -niminen teos (Tammi, 2015).
”Menin kuvaamaan paikkoihin, joista Sebald puhuu teksteissään, ikään kuin dialogina kuolleen kirjailijan kanssa”, valokuvataiteilija kertoo.
Brotherus työskentelee usein tällaisten itselleen kehittämiensä tai ulkoapäin annettujen raamien avulla. Hän kokee tarvitsevansa rajatun aihepiirin, koska ”maailma on niin täynnä kaikkea”.
”Näen asian niin, että taiteen tekemisen edellytyksenä on se, että on aikaa ja paikka. Mutta se paikka voi olla mikä tahansa.”
Samanlaista rajauksen tapaa Brotherus hyödyntää myös tehdessään teoksia hänen ja valokuvataiteilija Hannele Rantalan yhteiseen näyttelyyn. Brotherus ja Rantala antavat vuoron perään toisilleen yhteisen tehtävän ja toteuttavat sen sitten omalla tavallaan. Molempien versioita esitetään kirjeenvaihtoon tai vastaavuuksiin viittaavassa Correspondence-nimisessä näyttelyssä, joka avautuu Ateneumiin vuonna 2022.
Ihmisen läsnäolo tekee arkkitehtikuvista erilaisia
Brotheruksen kiinnostus arkkitehtuuriin syttyi viisi vuotta sitten, kun hän työskenteli Pariisin ulkopuolella sijaitsevassa, Alvan Aallon piirtämässä yksityistalossa Ranskassa.
”En ollut koskaan ajatellut, kuinka vaikuttavaa arkkitehtuuri on, ennen kuin itse koin sen, että hyvin piirretyssä talossa on hirveän miellyttävä elää. Me vietämme suurimman osan ajastamme aika keskinkertaisissa tiloissa”, Brotherus pohtii.
Brotherus on kuvannut tämän jälkeen muissakin taloissa, kuten Alvar Aallon kesämökillä Muuratsalossa ja Villa Empain -nimisessä art deco -talossa Brysselissä. Suunnitelmissa on useita kohteita, joissa hän haluaisi käydä kuvaamassa. Hän kuvailee luovansa uudenlaista arkkitehtuurikuvastoa.
”Arkkitehtikuvissa ei ole yleensä ihmisiä. Se, että tuon näihin tiloihin ihmisen läsnäolon, tekee kuvista erilaisia ja samalla niistä tulee minun kuviani. Minä kuitenkin kuvaan ihmistä.”
Brotheruksen mielestä ihmisen läsnäolo kuvassa luo katsojalle kokemuksen kohtaamisesta ja yhdessäolosta. Hän esiintyy usein myös itse valokuvissaan. Itsensä käyttäminen mallina on merkitykseltään muuttunut vuosien varrella.
”Se oli aluksi minulle takuu siitä, että se, mitä näytän, on totta. Että se ei ole näyteltyä, vaan todellista”, Brotherus muistelee.
Hän kertoo tehneensä omaelämäkerrallisia teoksia kahdessa vaiheessa urallaan: 1990-luvun lopussa sekä 2010-luvun taitteessa. Brotherus kuvailee elämän ottaneen näinä hetkinä ohjat taiteen tekemisestä.
”Kun elämässä tapahtuu joitakin sellaisia asioita, joita ei voi sivuuttaa, silloin ne tulevat näkyväksi taiteellisessa työssä. En pyri siihen, mutta en myöskään estele”, hän pohtii.
Useimmiten mallina oleminen omissa kuvissa on ollut käytännöllinen ratkaisu. Matkustaessaan Brotherus on ollut monesti kuvaustilanteissa, joissa ei ole muita paikalla. Silloin hän on mennyt kuviinsa edustamaan yleisesti ihmistä. Yleensä tämä on se rooli, joka hänen läsnäolollaan kuvissa on – Brotherus ei edusta itseään tai naista, vaan ihmistä yleensä.
Myöhemmin kuvista on ollut kiinnostavaa tarkastella iän tuomaa muutosta. Brotheruksen hahmosta on tullut myös tunnistettava osa hänen taiteellista ilmaisuaan.
”Toivon, että elän hyvin vanhaksi, jotta voin vielä yli kahdeksankymppisenä laittaa kuvani nuoren minäni viereen.”
Teksti: Iina Saarinen
Kuvat: Riitta Supperi