Elokuvantekijä Rabbe Sandström. Kuva: Riitta Supperi.
Mikä on ammatillinen taustasi? Miten olet päätynyt elokuvien tekemisen pariin?
Isälläni oli kotikaupungissani Uusikaarlepyyssä valokuvausstudio, ja myöhemmin hän toimi valokuvauksen opettajana, joten hänen kauttaan altistuin kuvien teolle jo varhaisessa vaiheessa.
Valmistuin vuonna 2006 Yrkeshögskolan Noviasta (silloin Svenska Yrkeshögskolan) medianomiksi leikkauksen opintosuuntauksesta. Olen toiminut sen jälkeen pääasiassa leikkaajana erilaisissa tv-tuotannoissa, niin viihdetuotantojen kuin dokumenttienkin parissa.
Ajatus ohjaamisesta heräsi kuitenkin jo medianomiopintojen aikana ja syveni lopulta, kun muutin Tallinnaan vuonna 2018 opiskelemaan dokumenttielokuvan tekoa Baltic Film, Media and Arts Schooliin kahdeksi vuodeksi. Opettajaltani, elokuvaohjaaja Kersti Uibolta opin, että elokuvanteko on syvästi inhimillistä hommaa ja että sitä tehdään tekniikan ja teorioiden sijaan ensisijaisesti sydämellä. Mukana saa mielellään olla myös säröjä. Näiden oppien mukaisesti valmistui myös taiteen maisterin lopputyöni, keskipitkä dokumenttielokuva Samarbeit, joka sai ensi-iltansa vuoden 2020 DocPointissa.
Kaikista elokuvanmuodoista läheisin minulle on aina ollut dokumenttielokuva. Dokumenttielokuvasta kiehtovan tekee se, että sen kautta saan kysyä itselleni tärkeitä kysymyksiä yhdessä maailman kanssa ja ettei matkan alussa tarvitse vielä tietää, mihin se tulee johtamaan. Dokumenttielokuva on minulle tapa olla ja jäsentää maailmaa. Pirjo Honkasalon elokuvat tekivät minuun aikoinaan syvän vaikutuksen. Niiden kautta tajusin, että elokuva voi olla jotain muutakin kuin tarinankerrontaa – että niillä voi koskettaa ja tulla todellisuuden koskettamaksi.
Miksi päädyit hakemaan Kehittämö-ohjelmaan ja mitä odotat ohjelmalta?
Olin juuri aloittanut Kuinka Kuolemme -dokumenttielokuvan ensimmäiset alustavat kuvaukset, kun kuulin ohjelmasta alalla työskentelevältä kollegaltani. Ohjelma kuulosti mielenkiintoiselta ja juuri minulle sopivalta, varsinkin kun oli orastava projekti alkutekijöissään ja hyvää synergiaa ilmassa.
Ulkomailla opiskelleena kotimainen dokumenttielokuvatuotanto ja rahoitukseen liittyvät käytännöt eivät olleet ennestään tuttuja, minkä vuoksi ohjelmaan kuuluva mentorointi ja tuotantoyhtiön etsimiseen liittyvä apu kiinnostivat erityisesti. Ilman Kehittämöä en varmaankaan olisi tavannut tuottajaani Isabella Karhua (Danish Bear Productions) tai skotlantilaista mentoria Grant Keiriä, joiden apu jo tässä vaiheessa tuntuu korvaamattomalta. Kehittämön mukanaan tuomat tukirakenteet ja rahoitus myös antavat aikaa ja turvaa taiteelliselle prosessille sekä antavat hankkeelle tilaa kasvaa ja löytää potentiaalinsa. Toivon, että Kehittämön avulla voin kehittää omaa taiteellista ilmaisuani, löytää hyviä uusia työryhmän jäseniä ja valmistaa projektin tuotantoa varten.
Minkälaisia asioita haluat erityisesti kehittää omassa työskentelyssäsi?
Haluan elokuvanteon eri vaiheissa oppia luottamaan omaan intuitiooni ja antaa sen ohjata taiteellista prosessia sekä omaa tapaani työskennellä. Tällä hetkellä tämä näyttäytyy yrityksenä lopettaa projektien yliajattelu ja sen sijaan oppia luottamaan prosessiin ja siihen, ettei aloittaessa tarvitse tietää tarkkaan, mitä on tekemässä. Haluan myös oppia paremmin tekemään yhteistyötä muiden kanssa, tunnistaa omat heikkouteni ja oppia luottamaan muiden vahvuuksiin.
Kerro lisää teoshankkeestasi – miten päädyit aiheen pariin ja mistä teos kertoo?
Elokuvan keskeisenä teemana on kuolema ja kysymys siitä, miten sen läheisyydessä ollaan. Lähtökohtana ovat nuoruuteni kokemukset siitä, miten vaikeaa lähiomaisen lähestyvän kuoleman lähellä oleminen on ollut. Sille ei itselläni eikä kollektiivisesti ole tuntunut olevan kieltä tai tapaa.
Aihe nousi uudestaan esiin joitain vuosia sitten, kun ystäväni vietti viimeiset viikkonsa saattohoitokodissa. Paikan ilmapiiri teki minuun vaikutuksen. Tuntui poikkeukselliselta, että paikassa, jossa joku kuoli melkein joka päivä, saattoi olla niin hyvä ja lämmin ilmapiiri. Siellä arkinen ja pyhä tuntuivat mahtuvan samaan tilaan. Kiinnostuin myös ihmisistä, jotka omistivat elämänsä sille, että joku toinen voi kuolla mahdollisimman hyvin.
Hain vapaaehtoiseksi saattohoitokotiin vuonna 2018, mutta silloin joka toinen vuosi pidettävä vapaaehtoisten koulutus oli jo ehditty aloittaa. Sen jälkeen tuli pandemia, ja vasta syksyllä 2022 pääsin aloittamaan koulutuksen yhdessä 22 muun vapaaehtoiseksi hakeutuneen kanssa. Ajatus aihetta käsittelevästä elokuvasta syntyi joitain vuosia aiemmin, mutta vasta aloittaessani itse vapaaehtoiskoulutuksen koin, että olisi mielenkiintoista tehdä elokuva vapaaehtoisten näkökulmasta. Toisin kuin sairaanhoitajilla ja lääkäreillä, vapaaehtoisilla ei ole aiheeseen liittyvää ammattiosaamista. He ovat osittain siksi samaistuttavia niin monille meistä. Vapaaehtoisuus on myös laajemmassa merkityksessä kiinnostavaa.
Onko Kehittämö tähän mennessä ollut sellainen kuin kuvittelit alun perin hakiessasi ohjelmaan? Miten oman projektisi prosessi Kehittämössä on mielestäsi edennyt tähän mennessä?
Kehittämö on tähän mennessä vastannut odotuksiani ja jopa ylittänyt ne. Minuun teki vaikutuksen se, kuinka vahvasti Kehittämön vetäjät kannustivat käyttämään aikaa ja kehittämään omaa taiteellista ilmaisua ilman tulospaineita.
Tulospaineita on sisäsyntyisesti varmasti kaikilla taiteilijoilla, minkä vuoksi tällainen kokeiluun kannustava rakenne on erityisen tervetullutta. Oma tapani tehdä dokumenttielokuvaa on kokeileva ja tarkkaileva. Se perustuu ihmisten väliseen luottamukseen, jonka saavuttaminen vaatii paljon aikaa. Tällainen ilmava asetelma sopii siitä syystä minulle erittäin hyvin, ja projekti on tähän mennessä lähtenyt hyvin liikkeelle.
Miten lähestyt taiteellista prosessia, kun ryhdyt työstämään teoksiasi?
Luulen, että dokumenttielokuvantekijät voi jakaa kahteen kategoriaan. Jotkut etsivät jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja kiehtovaa, ja tekevät elokuvansa siitä. Kyseessä voi olla vaikka äärimmäinen vuorikiipeily, vallankumoukselliset tai jotain muuta sydäntä kiihdyttävää. Toiset taas kiinnostuvat tavallisuudesta ja siinä piilevästä ihmeellisyydestä, kuten rantojen roskien kerääjistä tai mehiläisharrastajista. Koen kuuluvani tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. Kokemukseni on, että tavalliset asiat alkavat näyttää eriskummallisilta ja ihmeellisiltä, kun niitä tarkkailee riittävän kauan. Ihmeellisistä asioista taas tulee päinvastoin tavallisia. Ihmisistä ja paikoista paljastuu kaikenlaista. Paikat saattavat valosta ja vuodenajoista riippuen muuttua lähes täydellisesti, ja ihmiset tulevat näkyviksi, kun heitä kuuntelee ja katselee lämmöllä. Muuttuvat paikat muuttavat ihmistä ja muuttuvat ihmiset paikkoja. Sitä on mielenkiintoista seurata.
Lähestymistapani on intuitiivinen ja ehkä vaikeasti määriteltävissä, mutta luulen, että se heijastaa omaa tapaani olla maailmassa. Ehkä se muistuttaa hieman luontokuvaajaa, joka menee metsään ja oleskelee siellä niin kauan, että metsän eläimet eivät enää vierasta häntä ja alkaa vasta sitten kuvata. Kokisin onnistuneeni, jos joku näkee elokuvani ja kiinnostuu tavallisuudesta, sillä sitähän suurin osa elämästämme lopulta on.
Tätä kirjoittaessani aloin miettiä, mihin kategoriaan kuuluu elokuvani aiheena oleva kuolema. Se on toisaalta maailman tavallisin asia, sillä se koskettaa ihan kaikkia ja kaikkea, mutta silti se on yksi ihmiselämän suurimmista arvoituksista. Kuolema on sekä arkinen että mystinen, ja tätä näkökulmaa haluan tutkia.
Miten kehität omaa työskentelyäsi ja pyrit löytämään uusia ideoita, aiheita tai lähestymistapoja työskentelyysi?
Pyrin olemaan avoin, kiinnostunut maailmasta ja rehellinen. Aina voi pyrkiä olemaan rehellisempi, erityisesti itselleen. Paras koskaan saamani neuvo tuli ystävältäni, kun tuskailin vuosia sitten apurahahakemuksen kanssa. Hän sanoi: “Ei sun tarvitse siihen mitään ihmeellistä rustata. Kirjoita vain, mikä sua kiinnostaa ja miksi sä haluat tehdä sen. Ei sun tarvi mitään maalailla, ei ne tyhmiä siellä ole”. Tuo ajatus olla rehellinen omalle kiinnostukselleen sen sijaan, että miettisi, mikä jonkun toisen mielestä voisi olla kiinnostavaa, oikaisi todella monta mutkaa.
Oman kentän ulkopuolelle astuminen ja taiteen monialainen seuraaminen huokoistaa ja ravitsee omaa ajattelua. Esimerkiksi alkuvuonna nautin suuresti Maija Blåfieldin näyttelystä Helsingin taidehallissa. Monet teokset sijoittuivat johonkin kokeellisen elokuvan ja dokumenttielokuvan rajamaille, ja ne saivat kyseenalaistamaan omia sisäisiä dokumenttielokuvan rakenteita. Blåfieldin teoksista imin itseeni erityisesti leikkisyyttä ja ajattelin paljon sitä, miksi syvällisyys niin usein yhdistetään vakavuuteen.
Myös musiikin kuuntelu ja musiikin herättämät kuvat ovat minulle tapa aktivoida luovaa ja vapaasti assosioivaa mieltä. Olen viime aikoina kuunnellut paljon Brian Enon ForeverAndEverNoMore-levyä. Se on maukkaan visuaalinen, henkilökohtainen ja antaa hienosti äänen ei-inhimillisille olennoille, kuten kasveille, hyönteisille ja jopa tähtijärjestelmille. Nämä näkökulmat tuntuvat lajituhon ja ilmastonmuutoksen keskellä tärkeiltä. Olisi mielenkiintoista joskus tehdä elokuva jonkun muun kuin ihmisen näkökulmasta.
Minkälainen rooli on mielestäsi eri tahojen yhteistyöllä elokuvien tekemisessä? Millaisena näet tuottajan ja ohjaajan välisen yhteistyön merkityksen?
Olen tottunut tekemään paljon asioita itse. Esimerkiksi lopputyössäni, keskipitkässä dokumenttielokuvassa Samarbeitissa, tein kaiken paitsi värimäärittelyn, äänisuunnittelun ja elokuvan julisteen. Julistettakin yritin muokata, kunnes sain tiukkaa palautetta graafikolta, mikä oli hyvä asia. Minua kiinnostaa kyllä muiden kanssa tekeminen, mutta minusta on tuntunut luontevalta tehdä monia osa-alueita itse – ehkä osittain siitä syystä, että minusta on luontevinta ajatella käsilläni. Jos minulla olisi esimerkiksi kuvaaja, en tiedä, mitä kuvauksissa tekisin.
Tämänhetkiseen projektiin suunnittelen ottavani ulkopuolisen leikkaajan, mikä on aika jännittävää, koska olen itse koulutukseltani leikkaaja. Mutta uskon, että useampi ihminen voi tuoda elokuvaan jotain, mitä en itse olisi keksinyt. Ja parhaimmillaan yhdessä tekeminen voi olla todella palkitsevaa.
Tämä on myös ensimmäinen kerta, kun minulla on omassa projektissa tuottaja, eli minulla ei ole siitä hirveästi kokemusta. Ajattelen, että tuottaja on mukana luomassa ohjaajalle ja muille työryhmän jäsenille sellaiset olosuhteet, että he voivat rauhassa keskittyä työskentelyyn. Ajattelen tuottajaa myös ohjaajan lähimpänä luovana työryhmän jäsenenä, jonka puoleen ohjaaja voi kääntyä missä tahansa asiassa.
Minkälaisena näet verkostoitumisen merkityksen elokuvien tekemiselle?
Dokumenttielokuvan tekeminen on usein aika yksinäistä puurtamista. On elävöittävää tutustua muihin tekijöihin, vaihtaa ajatuksia ja vaikutteita ja tuntea yhteenkuuluvuutta tässä eriskummallisessa ammatissa. Verkostoitumalla voi myös löytää uusia tulevaisuuden työryhmän jäseniä ja odottamattomia mahdollisuuksia.
Kehittämö on AVEKin ja Suomen Kulttuurirahaston uusi kehittämisohjelma, jonka tavoitteena on vahvistaa sukupolvensa lahjakkaimpien tekijöiden omaäänisyyttä ja synnyttää uusia, korkeatasoisia audiovisuaalisia teoksia. Ohjelmaan valitut tekijät saavat teostensa kehittämiseksi 55 000 €:n tuen sekä henkilökohtaista mentorointia alan kansainvälisiltä huippuammattilaisilta.
Kehittämön mahdollistaa Suomen Kulttuurirahaston taloudellinen tuki, ja ohjelman toteuttaa AVEK. Ohjelma rahoitetaan puoliksi Suomen Kulttuurirahaston tuella ja puoliksi AVEKin yksityisen kopioinnin hyvityksestä tulevilla tekijänoikeusvaroilla.
