Palkintoperusteet
AVEK-palkinnon saajan valitsi tänä vuonna kansainvälisesti tunnettu elokuvakuraattori, kriitikko ja tuottaja Paolo Bertolin. Kuuntele alta palkintoperustelut.
AVEK-palkitun Tuomas A. Laitisen palkintopuhe
Puheen voi lukea tekstinä, katsoa videona tai kuunnella podcast-jaksona. Iltapäivä AVEKin kanssa -podcastimme löytyy verkkosivujemme lisäksi mm. Spotifystä sekä Applen ja Googlen alustoilta.
Ihan ensimmäisenä haluan kiittää AVEKia siitä, että he tukevat ansiokkaasti kokeellista mediataidetta muiden muotojen ohella. On huojentavaa, että AVEKin toimintaan suunnatut leikkaukset eivät toteutuneet, mutta prosessi toimikoon muistutuksena siitä, että työtä kulttuurin tukemiseksi pitää jatkaa monilla eri tavoilla ja tasoilla. AVEKin rooli organisaationa on tärkeä kasvavien taiteen muotojen tukemisessa: lisätty todellisuus, yhdistetty todellisuus ja pelit esimerkkeinä näistä.
Yhteiskunta ei ole kokonainen ilman taidetta, ja tämä tarkoittaa, että taide on olennainen osa yhteiskuntaa, kaikessa moninaisuudessaan. Taiteen asemaa tulisi katsoa niin, että se voisi olla nykyistä laajemmin mukana niissä keskusteluissa, joissa tulevaisuuden suuntia määritellään. Kulttuurityöläiset kärsivät pandemian vaikutuksista rajusti, ja olisikin tärkeää löytää tulevaisuuteen ulottuvaa tukea ja toivoa juuri nyt, kun tilanne on ollut niin vaikea pitkään.
Olen miettinyt viime aikoina taiteilijan ammattia ekologisen kriisin aikakaudella. Miten toimia haasteiden edessä lamaantumatta? Mikä on mielekästä kulttuurista toimintaa tilanteessa, jossa olemme: koko planeettaa koskevan kriisin keskellä?
Ongelmaa ei ehkä kannata ajatella binäärisellä tavalla. Kestävyys tuntuu enemmänkin symbioottiselta käsitteeltä. Sitä ei voi erottaa tai jakaa ekologiseksi, sosiaaliseksi tai taloudelliseksi. Samalla tavalla taide ei ole irrallaan näistä prosesseista. Mielestäni esimerkiksi paljon puhuttu ekologia ei ole aihe tai teema, vaan se liittyy herkkyyteen tuntea vastavuoroisuuteen liittyvät resonanssit silloin, kun ne tapahtuvat. Elämän käytäntöjen muuttumisen kautta tulee muutos myös taiteen tekemisen prosesseihin.
Taiteen itseisarvo rakentuu mielestäni sen kautta, että se on symbioottisessa suhteessa kaikkiin muihin yhteiskunnan osa-alueisiin. On paljon keskustelua, jossa puhutaan taiteen oikeutuksesta, mutta tästä keskustelusta ei milloinkaan voida johtaa universaalia mallia.
Taide ei ole mielestäni pelkkä peili, sillä peilin ongelma on se, että se on vertauskuva, joka heijastaa samuutta. Ehkä taide on kieli, jonka kautta parhaimmillaan voidaan kokea ja ajatella monimutkaisia systeemejä, ja lukea niitä yhdessä. Taiteen kaltainen teko tai tilanne toimii peilin sijasta huokoisena ja kerrostuneena alustana, jossa aktiivinen ajattelu voi tapahtua osmoottisesti. Reflektion käsite on juurtunut niin syvälle keskustelun rakenteisiin, että on välillä vaikeaa nähdä mitään muuta. Samalla tavalla juurtunut on kehollisuuden ja kielen välinen keinotekoinen kuilu. Otan nämä tässä esille, koska ne edustavat ongelmia, jotka motivoivat minua tekemään taidetta.
Sanat rakentavat maailmoja ja sillä on väliä, mitä sanoja valitaan. Taiteilijoita pusketaan usein tilanteeseen, jossa heidän täytyy selittää teos tyhjentävästi ennen kuin se on tehty. Projektimallit ovat syrjäyttäneet sen, että ajattelua olisi mahdollista tehdä kerrostaen ja hienovaraisia eroja tunnustellen. Tuntuu usein siltä, että kielen tulisi ympäröidä ja selittää teoksen idea täydellisesti.
Palaan usein tieteiskirjallisuuden tapoihin rakentaa maailmoja, kun mietin teoksiini liittyviä prosesseja. Sci-fin kautta voi joskus syntyä kuvittelun tasoja, jotka muuten jäisivät vähälle huomiolle. Mutta kuinka kuvitella kouriintuntuvien rajoitusten ja kriisien keskellä? Spekulatiivista fiktiota kirjoittanut kirjailija ja esseisti Ursula K. Le Guin on todennut näin: “Jotta voisimme käyttää maailmaa hyvin, meidän tulisi lopettaa sekä aikamme että maailman haaskaaminen ja opetella uudelleen täällä olemisen tavat.”
Sillä joka tapauksessa tekomme käyttävät maailman resursseja, tiedostaen tai tiedostamatta.
Eteen tulee kysymys materiaalien käytöstä, niiden kestävyydestä ja tuhlauksesta. Ja lopulta niiden käytön seuraamuksista. Nämä eivät ole taiteilijoille asetettuja erityiskysymyksiä: ne ovat kysymyksiä kaikille.
Noin kymmenen vuotta sitten tein teossarjaa, jossa keskeisenä aiheena oli kuparin globaali kiertokulku. Päädyin ajatukseen, että suuri osa teknologioista vieraannuttaa niiden alkuperästä, eli materiaalisten yhdisteiden matkasta kulutettavaan muotoon. Tutkimuksesta tuli alkemistinen keitos, jossa yhdistyi geopolitiikka, ilmastonmuutos, kaivokset ja mytologiat. Jo alustava ymmärrys tästä vyyhdistä auttoi paikantamaan tekijyyttä toisella tavalla, näkemään omien tekojen energeettiset lähtökohdat eri näkökulmasta. Nykyään tästä on tullut minulle aiheen sijasta enemmänkin ajattelun pohjavire.
Taiteessa ekologisen siirtymän ja muutoksen on tapahduttava ensisijaisesti siellä, missä näyttelyiden tuotantoja pidetään itsestäänselvänä asiana. Ja tässä tarkoitan myös sitä, että näyttelyajan saaminen ei ole taiteilijalle itsestäänselvä asia. Mutta esimerkiksi museot ja biennaalit tuottavat sisältöä ja jakavat resursseja jatkuvasti. Taiteilija voi toki luoda esimerkkejä, mutta yksittäisestä taideteoksesta on varsin hankalaa luoda yleistä käytäntöä.
Jos taidetta arvostetaan, sen tilaajien olisi syytä tarjota taiteilijoille mielekkäitä väyliä ja edellytyksiä tuottaa sitä esimerkiksi hiilineutraalilla tavalla. Jälkifossiilista tai vähän kuluttavaa taidetta on tehty jo pitkään: 1960-luvulla monet taiteilijat tekivät taidetta kirjaimellisesti niillä välineillä, jotka sattuivat olemaan käsillä, kun he saapuivat studiolle. On myös selvää, että monet meidän ajan ongelmista olivat tiedossa jo 50 vuotta sitten.
Kun puhutaan ekologisesti orientoituneesta taiteesta, pitäisi löytää kyky nähdä yksinkertaistavien representaatioiden ohi ja katsoa enemmän sinne, missä tieto kerrostuu monimuotoisemmin. Taide on mielestäni hyvä syntetisoija.
Toinen tapa ilmaista tämä on se, että ei ole erillistä ekologista taidetta tai ekotaidetta, vaan on vain taidetta, joka on sensitiivistä keskinäisille riippuvuussuhteille. Ja nämä suhteet eivät todellakaan ole aina tasavertaisia.
Puhumme esimerkiksi maailmanlopuista vaikkapa ilmastonmuutoksen yhteydessä, mutta tässä on tärkeää huomata, että monien alkuperäiskansojen maailmat ovat jo loppuneet. On olemassa taso, jossa on aivan selvää, että olisi syytä löytää nopeasti keinot toimia maapallomme hyvinvoinnin hyväksi. Mutta on myös taso, jossa on puhuttava siitä, miten monien kriisien vaikutukset jakautuvat eriarvoisuuden kautta.
Feminismin monet suuntaukset ovat tärkeässä roolissa yhteiskunnallisessa kehityksessä ja tarjoavat työkaluja näiden kipeiden kohtien kartoittamiseen. On tärkeää tunnustella jatkuvasti uusia sanoja ja tapoja kuvaamaan todellisuuden synteesejä ja minulle esimerkiksi feministinen tieteenfilosofia on toiminut opettajana tässä. Tiedon muodostuksessa ei ole neutraalia pelikenttää, vaikka harha siitä olisikin joskus olemassa.
Ajattelen nykypäivänä useita tekemiäni asioita symbioosien ja kanssaelon pohdintoina. Mietin teoksissani tilanteita ja reaktioita, joissa monet elämänmuodot kohtaavat samassa tilassa. Yksittäinen teos on usein vain kiteytymä laajemmasta kimpusta, ja vaikka se ehkä tuntuisikin lopulliselta, ajattelen aina, mitä teoksen synnyttämästä jäljestä ja sen kompostista voi kasvaa.
Teen töitä modulaarisesti. Tässä on osittain taustalla pyrkimys irtiottoon projektimalleista. Yritän luoda tilanteita, joissa tekemäni asiat punoutuvat niin, että niiden kautta voisi rakentaa resonoivia takaisinkytkentöjä.
Haluaisin vielä lopuksi kiittää kaikkia niitä tahoja, jotka ovat kannatelleet minua ja työskentelyäni vuosien varrella. Taide ei koskaan synny tyhjiössä. Samalla tavalla kuin ihmiskeho on monilajista yhteistyötä, on taide monien tekijöiden ja toimijuuksien summa.
— Tuomas A. Laitinen
